perjantai 6. lokakuuta 2017

(Novelli) Syksyn ystävä yllättää


Konsta istui reppunsa päällä rannassa. Syksyinen tuuli heilutti hänen päänsä yläpuolella olevia haavanlehtiä luoden lepattavan äänen. Keltaisia ja oransseja lehtiä putoili vielä vihreälle ja kostealle nurmikolle. Järven ulapalla ui vesilinturyhmä. Ne joutuivat päristelemään tuulta vastaan, mutta sitkeästi etenivät kohti rannan kaislikkoa. Konsta liikutti grafiittikynää piirrustuslehtiönsä paksulla sivulla. Sen rapiseva ääni hukkui tuulen ja puun oksien ääniin. Konsta yritti luonnostella järven maisemaa. Ehtisikö hän ikuistaa vesilinnut kuvaan? Hän suttasi muutaman pienen tumman epämääräisen palleron kaislikon viereen. Se sai kelvata. Taidekoulun taso vaatisi muuta. Konsta oli unelmoinut graafikoksi opiskelemisesta jo kauan, mutta vasta hiljattain hän oli alkanut ymmärtää, että voisi oikeasti päästäkkin kouluun. Sosiaaliset taidot ja itseluottamus olivat vasta aikuisemmalla iällä karttuneet ja Konsta tiesi, että hän voisi hyvinkin menestyä taidealalla. Masennus ja päihteiden käyttö yhdistettynä yksinäisyyteen olivat kuitenkin vieneet hänet tummille vesille viimevuosina. Pahin oli ohi. Hän oli uinut mustassa sumussa koko menneen vuoden. Kaikki sosiaaliset kontaktit olivat katkenneet ja hän oli joutunut kuntouttamaan itsensä takaisin ihmiseksi. Ystävät olivat joko lähteneet toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, menneet töihin tai muuttaneet rakastettujensa kanssa pois. Hän oli jäänyt tämän parikymmentätuhatta asukasta käsittävän maalaiskaupungin vangiksi. Paluu tänne kuntoutusleiriltä oli ollut aluksi mukavaa, mutta syksyn tullen kaikki muuttui täysin päälaelleen. Arki alkoi muilla paitsi hänellä. Konsta jäi puille paljaille työttömänä ja ilman opiskelupaikkaa. Toisen asteen tutkinnon Konsta oli suorittanut, mutta masennus oli silloinkin painanut ja sosiaaliset suhteet olivat silloin rajoittuneet enemmän nettiin. Tuntui, että sekinkolmevuotinen oli hukkaan heitettyä.
Konsta sulki silmänsä ja antoi kylmän talvelta tuoksuvan tuulen heiluttaa korvien päälle ulottuvia tummanruskeita hiussuortuviaan, jotka roikkuivat tummanvihreän itse virkatun pipon alta. Nenää kylmäsi jo ja repun päällä istuessa alkoivat jalatkin puutua. Vielä hetki täyty jaksaa. Viluistuisimpa, että voisin maata vain punkassa kotona, verhot kiinni. Piilossa kaikelta. Konsta veti kylmää ilmaa keuhkoihinsa ja kuunteli ääniä ympärillään silmät kiinni. Lokakuinen kaupunki ei juurikaan äännehtinyt. Kaukaa kuului jotakin paukutusta. Kaupungin työntekijät purkivat rantalentisverkkoa. Jossain kaukana haukkui koira. Lehdet ja oksat rapisivat maassa tuulen suhistessa korvissa. Kaukana linnut kvaakkuivat. Liikenteen ääni erottui hiljaisena huminana kaiken taustalla sekoittuen tuuleen ja veden liplatukseen. Kaukaa erottui lähestyvän fillarin pyörien rahina vasten hiekkapolkua. Fillarin renkaiden rinnalla kuuluivat myös kevyet, mutta varmat askeleet Konstan suuntaan. Joku varmaan hölkkäsi polkupyöräilijän rinnalla hänen suuntaansa. Konsta ummisti silmiään enemmän ja yritti vaikuttaa näkymättömältä patsaalta rantanurmikolla mustan reppunsa päällä istuessaan luonnoslehtiö sylissään. Inspiraatiorauhan häiritsijät varmasti ohittaisivat hänet pian ja hän voisi viimeistellä luonnoksensa valmiiksi ja asettaa sen valmiiden luonnosten joukkoon odottamaan portfolioon pistämistä. Yllättäen Konsta kuuli raskaan matalan hengityksen korvansa juuressa ja säpsähti. Jotakin märkää ja lämmintä läsähti konstan jääkylmää poskea vasten. Konsta avasi silmänsä ja yritti työntää tuota ahdistavasti kasvoille tunkevaa hönkijää pois. Häntä silmiin iloisesti tuijotti iso ruskea silmäpari joka kuului isolle pörröiselle saksanpaimenkoiralle.
"Topi, rauhassa nyt!" komensi Konstalle tuttu ääni. Tuttu jostakin hyvin kaukaa menneisyydestä.
"Rappe, perkele! Mistä sä siihen tupsahdit?" Konsta sai sanottua tunnistettuaan vanhan tutun.
"Fillarilenkillä Topin kanssa niinkuin aina, mutta mitäsä täällä kökötät perse jääkylmässä maassa?" Rappe nauroi.
Konsta tuijotti vain hölmistyneenä vanhaa kaveriaan ylä-aste ja ammattikouluajoiltaan. Itseasiassa he olivat Rapen kanssa tunteneet ainakin kolmevuotiaasta asti. Yhteydenpito oli sittemmin jäänyt ties mistä syystä milloinkin.
Rappe laittoi sinisen uudenkarhean polkypyöränsä nojaamaan koivunrunkoa ja kyykistyi Konstan viereen. Topi-koira iloisesti läähättäen haki rapsutusta Konstalta.
"Topi sentään tunnisti, itse en olisi," Rappe murahti ja sytytti tupakan. Tupakan kitkerä, mutta samaan aikaan makea savu leijui kiehkuroina tuulessa aavemaisen hitaasti harmaassa syyspäivässä.
"Missä sä oot nykyään? Ei olla nähty aikoihin?" Konsta sai sanottua.
"Tässä mä oon, ootko sokee?" Rappe nauroi ja jatkoi: "Huppustakaa eijo näkynyt sitte vuoteen ainakaan,"
Konsta oli melkein unohtanut Rappen tyylin kutsua kaikkia aina sukunimellä.
"Oli vähän kaikkia murheita," Konsta sopersi. "Ootko sä koulussa tai töissä nykyään?"
"Kotona, työpajalla ja joskus vaan mökillä," Rappe mutisi ja poltteli tupakkaansa. Oranssi hehku tupakan päästä erottui hyvin ja loi lähestulkoon valoa hämärään iltapäivään. Rappe ei ollut muuttunut vuosien aikana muuten kuin silmänaluset olivat hiukan ontommat ja tummemmat ja partaa enemmän.
He olivat samanikäisiä Konstan kanssa ja tosiaan tunteneet toisensa koko ikänsä. Ainoastaan viimeisen parin vuoden aikana kaveruus oli sammunut kasaan. Rappe ja Konsta olivat kuin päivä ja yö, mutta olivat aina tulleet siitä huolimatta toimeen. Konsta oli hoikka, ruskeahiuksinen, pienikokoinen ja pukeutui aina kirpputoreilta ja kierrätyspaikoista löytämiinsä vaatteisiin. Rappe eli Rasmus oli taas rotevahko, Konstaa pidempi, vaalea ja pukeutui aina samaan ikivanhaan rotsiin ja pöksyihin. Sama musta bändihupparikin näytti olevan ja lippiskin. Konsta oli ujo, arka ja taiteellinen ja Rappe äkkipikainen, jurohko ja suorasukainen toimija. Kaikesta tästä erilaisuudesta huolimatta he olivat selvinneet yhdessä monista murheista yhdessä. Ala-ja yläasteella he tukeutuivat toisiinsa, kun perheessä tai koulussa tapahtui jotain ikävää. Aikuisuuden tuoman tasaisuuden myötä, ehkä heidän välinsäkkin olivat haalenneet.

Rappe tumppasi tupakkansa ja nousi kyykystä seisaalleen. Topi-koira katsoi kysyvästi isäntäänsä, mutta ei tehnyt elettäkään jatkaakseen matkaa.
"Aijotko ottaa Topin?" Rappe nauroi.
"Eikun rapsutan vaan, kun se niin tykkää," Konsta hymyili.
"Mitäsä piirtelet?" Rappe kysyi.
"Koitan hommata aineistoa, että voisin esitellä, sitten kun haen taideopistoon," Konsta totesi. Hänkin nousi ja nosti reppunsa maasta ja ujutti luonnoslehtiönsä sen uumeniin. Keskeneräistä aineistoa ei saisi kukaan nähdä.
"Asuksä edelleen siinä samassa kämpässä, vai missä oikein oot majaillut, kun en ole törmännyt suhun missään?" Konsta ihmetteli.
"Sain häädön siitä edellisestä yksiöstä, koska vauhtipäissäni paskoin oven, vessanpytyn ja vähän muutakin siinä samalla," Rappe mutisi ilkikurinen virne naamallaan.
He lähtivät rinnakkain kävelemään rannan suuntaista kävelypolkua. Hiekka rahisi tennareiden alla ja välillä he joutuivat puskemaan vaahteranlehtikasojen läpi päästäkseen taas kahisevalle hiekalle.
"Työpajalla sekoilin mämmeissä ja sain sieltäkin potkut," Rappe purskahti röhönauruun.
"Eli et ole missään nyt? Eli sulla on sama tilanne kuin mulla?" Konsta tuumi.
"Miten niin en ole missään, tässä mä oon," Rappe hihitti.
"Missä sä asut, veneen allako?"
"Asuin mä kesällä sielläkin, mutta päihdekuntoutusasuntolassa asuin vähän aikaa, mutta sieltäkin tuli lähtö pari kuukautta sitten, kun salakuljetin sinne minigrip-pussissa viinaa,"
"No voi jumalauta, Rappe!" Konstaakin alkoi naurattaa toverinsa tragikoominen tilanne.
"Ootko nyt äitees luona vai?"
"En, vaan sain asunnon kyllä. Siellä on muuttosotku vielä käynnissä. Haluutko tulla siitä huolimatta pistäytymään," Rappe selitti.
"Mennään vaan!" Konsta innostui ajatuksesta. He jatkoivat matkaansa löntystellen ja Topi-koira iloisesti edellä kulkien kuono sojottaen ja häntä heiluen.

Rappe ja Konsta juttelivat päihteidensä käytöstä. Konstalla oli mennyt viinaa ja kukkaa. Rappella enemmän mämmiä ja vauhtia. Nyt he kuitenkin halusivat olla selvänä, jotta saisivat asiansa järjestykseen. Yksimielisyys ja juttujen yhteinen luonne oli Konstasta lähes hämmästyttävää ja Rappekin vaikutti aidosti ilahtuneelta törmättyään vanhaan tuttuunsa.
Parkkipaikan valkoiset viivat korostuvait lähes mustaa asfalttia vasten. Oranssit ja keltaiset lehdet loivat erikoisen kontrastin niitä vasten. Autojen melu ja ihmisten paljous melkein yllätti heidät, kun he saapuivat kaupungin keskustaan. Menossa oli joku tapahtuma torilla. Asfaltille pystytetyssä tuulessa aaltoilevassa teltassa myytiin kahvia ja makkaraa. Ihmiset vaikuttivat odottavan jotakuta ilmestyvän torin perälle tuodulle lavalle. He lähestyivät hitaasti, mutta päättivät jäädä vähän matkan päähän tuijottamaan tapahtumaa.
"Mikäs häppeningi se tääl on?" Rappe kummasteli ja sytytti uuden röökin.
"Tapatat ittes tolla röökin vetämisellä," Konsta huomautti.
"Turpakii, homo," Rappe käkätti ja sytytti valkoisella sytkärillä tulen tupakkaansa.
Konstaa nauratti. Rappe oli ensimmäinen ihminen kenelle hän oli avoimesti kertonut olevansa homoseksuaali. Se tapahtui yläasteen seitsemännellä luokalla. Remontissa olevan koulun pihan parakin pihassa kuvaamataidontunnin alkua odottaessa. Rapen reaktio oli ollut hyvin neutraali ja Konsta tiesi, ettei asia häirinnyt Rappea yhtään.
Yllättäen lavalle asteli joku ja yleisö taputti. Ihmiset heidän ympärillään kääntyivät katsomaan lavalle ilmestynyttä häikäisevää ilmestystä.
"Hei ja tervetuloa kampanjatilaisuuteemme, hyvät kaupunkilaiset..."heleä naisääni höpötti mikkiin lähes niin nopeasti, ettei kumpikaan parivaljakostamme saanut mitään selvää. Lavan valot hämärässä syysiltapäivässä eivät heti meinanneet paljastaa tuttua hahmoa.
"Minulla on ilo ja kunnia kertoa, että saamme uuden urheiluhallin myös toiselle puolelle kaupunkia," tyylikkäisiin kalliin näköisiin muotoja myötäilevään jakkupukuun pukeutunut vaaleahiuksinen nuori nainen kailotti lavalta tuijottaen tekoripsiensä takaa edessään seisovia tuulipukuihin sonnustautuneita kaupunkilaisia jotka hotkivat makkaraa paperimuki toisessa käpälässään.
"Tytti perhana, se on Gabrielsonin Tytti perkele," Rappe karjahti melkein pudottaen tupakkansa suustaan. Samalla kun hän veti henkeä järkytyksestä tupakka melkein putosi hänen nieluunsa ja Rappe sai valtavan yskänkohtauksen. Karkinvihreään tuulipukuun sonnustautunut porkkanapäinen mummo katsoi vihaisesti Rappea. Paheksunnalla ei ollut loppua syvimmässä kaivossakaan.
Konstakin oli tunnistanut lavalla seisovan kaunottaren. Se olikin kuin olikin Rappen kouluaikojen päiväuni. Isopyllyinen ja rintavakin Tytti oli koulussa ollut aina poikien mieleen, paitsi tietenkin Konstan. Nyt tosiaan näytti siltä, että Tytillä meni hyvin. Koruja ranteissa ja laservalkaisua hampaissa. Eitainnut tuo jakkukaan olla kotimaasta ostettu.
"Tytti...Se on menny mukaan johonki perhanan politiikkaan," Rappe kähisi järkytyksissään.
"Se oli niin kauhea punkkariemokakara sillon, etten olisi ikinä uskonu," Konsta tokaisi.
"Se oli mun tyttöystävä, etkö muista, Huppunen perkele," Rappe sanoi suru ja järkytys äänessään.
"Niin se oli sun tyttöystävä ehkä 6 päivää,"
"Mutta silti, Huppunen, etkö ymmärrä, mä menetin mun poikuuden tolle ja nytse tuolla-" Rapen järkytys romahdutti miehen. Hän lyyhistyi penkille.
"Mä luulin, et voisin vielä joskus törmätä siihenkin ja se pitäis mua jonain,"
"Musta vähän tuntuu, että Tytillä on jo joku muu," Konsta tokaisi ja huomautti sormuksesta Tytin sormessa.
"Perkele. Huppunen, me lähdetään täältä," Rappe nyki makkaran hajusta hullaantuneen Topi-koiran mukaansa.
"Hei, älä nyt masennu. Ollaan ilosia, että edes jollain meidän tuntemista ihmisistä menee hyvin!" Konsta yritti piristää.
"Mä en voi ajatella et jotkut vanhat kaupunginvaltuuston papat hässii Tyttiä," Rappe sanoi hyvin mieli maassa.
"Sillä on aviomies, etkö tajua," Konsta huomautti.
"Varmaan lapsikin ja omakotitalo," Rappe murisi pää painuksissa. Lippiksen rosoisen lipan alta ei näkynyt enää, kuin murheesta punertava nenä.
"Mennään nyt vaan sun kämpälles, keitetää siellä kahvii," Konsta piristi Rappea.
"Yleensä joku tällänen sais mut haluamaan pään sekasin oikein kunnolla," Rappe huokasi.
He jatkoivat tallustelemista pois kaupungin keskustasta kohti laitakaupunkia.
Tuuli heilutteli keltaisena kuultavien puiden oksia. Topi-koira johti kolmikkoa innoissaan eteenpäon kohti Rappen poikamiesboksia. Metsä oli täynnä kaikkia erikoisia hajuja ja Topi viskoi häntäänsä puolelta toiselle ja veti hihnasta oikein kunnolla. Harmaa sää oli vain synkistynyt ja ei ollut varmuutta alkaisiko kohta sadella vettä. Pian he alkoivat marssia aina vain pienenevää polkua pitkin kohti ylämäkeä. Puiden lomasta häämötti iso harmaa möhkäle. Se oli vesitorni. Ikivanha, mutta edelleen kaiketi käytössä. Konsta oli aina miettinyt, mitähän tapahtuisi, jos vesitorni kaatuisi ja tonneittain vettä valuisi alas mäkeä alla olevalle kerrostaloalueelle.
"Muistatko, kun huijattiin sitä uutta kakaraa luulemaan, että tuo on avaruusalus," Konsta naurahti.
Rappe nosti päätään painuksista ja hörähti. Joskus ala-asteella he olivat juksanneet paikkakunnalle muuttanutta hiukan erityistä poikaa luulemaan, että män päällä leijui avaruusalus. Vesitorni erehdyttävästi näytti futuristisen muotoilunsa takia ufoalukselta.
"Joo se luuseri kyllä säikähti niin, että ajoi fillarilla ojaan," Molemmat nauroivat hetken ihan kippurassa. Tuon vesitornin alla he olivat myös joskus poltelleet poskareita ensimmäisistä isäpuolilta varastetuista röökeistään. He olivat kummatkin isättömiä. Tai ainakin tavallaan. Rappen isä oli kuollut työtapaturmassa vuosia sitten ja Konstan isä oli lähtenyt lipettiin jo raskauden ensitaipaleella. Vesitornille johtava polku oli liukas ja kaverukset saivat tehdä töitä päästäkseen ylös mäkeä. Vesipisarat tippuivat kuolleiden saniaisten päälle ja alkoivat muodostaa erikoista rapinaa ympäristössä. Alkoi sataa hiljalleen. Ilma oli omituisen sumuinen ja kostea, kun he pääsivät vihdoin vesitornin alle sateensuojaan. Konsta katseli ylöspäin betonisen rakennelman valtavaa kokoa.
"Se näyttää niin pieneltä kaukaa,"
"Kyllähän tuolta ylhäältä ois hienot näkymät!" Rappe tuumi.
"Etnyt perhana kiipeä sinne," Konsta hätääntyi, mutta tajusi pian, ettei ylös olisi mitenkään voinut päästä. Rappella oli aina ollut tarve kiipeillä jokapaikkaan jo pikkupojasta asti. Konsta muisti eräänkin kerran, kun Rappe oli koulussa kiivennyt koulun pihalla olevan kiipeilykatoksen päälle ja opettajat karjuivat Rappea alas. Kerran Rappe kiipesi kännipäissään mökkinä toimivan maatilansa pihapiirissä olevan viljakuivurin katolle. Hän oli ottanut jääkimpaleen käteensä ja heittänyt sen alas  huutaen "Tämä tässä on mun pää ja jos hyppään sille käy näin," ja sitten heittänyt kimpaleen alas jäiseen maahan, johon se oli pirstaloitunut tuhansiksi pieniksi palasiksi. Konsta tiesi, että Rappellakin oli ollut itsetuhoisia ajatuksia. Niin oli hänellä itsellänsäkkin ollut. Itseasiassa juuri itsetuhoajatukset olivat hänet kuntoutusleirille ohjanneetkin tasan vuosi sitten. Silloin Konsta oli myös viillellyt. Konsta tiesi, että Rappekin oli tehnyt niin joskus. He eivät olleet koskaan puhuneet asiasta. Konsta oli vain joskus sattunut näkemään Rappen arvet kyynärvarressa.
Sade alkoi yltyä ja ropisi maahan. Kaikki kolme, Rappe, Konsta ja Topi-koira olivat hiljaa. Iso vesitorni ikäänkuin loi heille omituisen suojavyöhykkeen. Metsä sen ympärillä ja alhaalla mäen alla sojottavat harmaat kerrostalot. Kaikki se loi tavallaan turvallisen paikan, tilan jossa ei ollut ketään muita kuin he. Konsta tuijotti kaukaisuuteen. Hän ei voinut uskoa, kuinka rumia kerrostalot olivat. Harmaat seinät. Mustat kolkot ikkuna-aukot. Kuka voikaan suunnitella mitään niin masentavaa. Vesitornin varressa kimmelsi muutama kirkas graffiti. Sanoista ei saanut juurikaan mitään selvää. Alhaalla toiseen suuntaan kerrostaloista hahmottui iso aukea. Sinne he laskivat usein mäkeä pulkalla pikkupoikina. Kerran Konstan pulkka oli vierinyt alas aukealle metsän reunaan, kun he olivat jo mäen päällä. He eivät olleet uskaltaneet kumpikaan mennä hakemaan pulkkaa sieltä metsän reunasta, koska oli jo pimeää. He olivat menneet Konstan äidin luokse rivitalolle katsomaan pikkukakkosta ja Konstan äiti oli joutunut lähtemään hakemaan pulkkaa. He olivat ikkunasta tuijottaneet istuen vaalean nahkasohvan selkänojan päällä ja odottaneet. Aika oli tuntunut ikuisuudelta ja niin se tuntui nytkin. He seisoivat siinä lapsuudenkaverukset valtavan betonisen sateenvarjon alla. Samassa paikassa, kuin 17 vuotta aiemminkin. Yllättäen he havahtuivat, kun Topi valpastui. Joku lähestyi vesitornen mäkeä.
Oranssista pusikosta ilmestyi rahisevalle hiekalle ja lehtien päälle pieni valkoinen kissaa hiukan isompi koira. Topi päästi haukun.
"Topi, ei!" Rappe karjaisi. Iso ja pörröinen Topi söisi aamupalaksi tuollaisia pikku sylikoiria.
Äkkiä kummatkin huomasivat pusikosta ilmestyneen pinkkitakkisen, vaalehiuksisen pienen tytön joka arasti kutsui koiransa takaisin. Tyttö pakeni koiransa kanssa paikalta yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin.
"Lähdetään," Rappe murahti ja sytytti taas tupakan.
"Tiesitkö, että sellainen urbaanilegenda on, että jos omistaa valkoisen sytkärin, kuolee 27 vuotiaana," Konsta naurahti huomatessaan Rappen hyppysissä kimmeltävän valkoisen sytkän.
"No pääsempähän parinvuoden päästä uuniin!" Rappe käkätti.
He lähtivät laskeutumaan alas rinnettä. Sade oli jo hiukan taonnut, kun he pääsivät takaisin kerrostaloille johtavalle kävelytielle.
"Ajatella, että monella meidän ikäisellä on lapsia," Konsta tuumi ja jatkoi: "Tuokin pinkkitakkinen olisi voinut olla jonkun meidän entisen luokkalaisen lapsi,"
"Mhrhm, jos joku mun tavarastani tulee raskaaksi, kyllä mä voin sitä sitten hoitaa," Rappe murisi ja veteli henkosia.
"Hoitaminen ei tarkoita sitä, että sen lapsen kanssa ryypätään ja sille annetaan mämmiä tai vauhtia tai möyhöllä tuunattuja pipareita," Konsta repesin nauruun.
"Noh onneksi nisteys on aika hyvä ehkäisykeino, kun einuo muijat meikäläisestä kiinnostu," Rappe mutisi.
Kävellessään eteenpäin Konsta kääntyi katsomaan taakseen. Vesitorni jäi jylhien puiden taakse häämöttämään, kuin salaperäinen iso betoninen sieni. Jos hän joskus olisi menestyvä kirjailija tai taiteilija, hän voisi ostaa vesitornin ja tehdä siitä asunnon itselleen. Ainakin hän oli joskus telkkarissa nähnyt, kuinka vesitorneja on muutettu asuinkelvollisiksi.
Harakat pomppivat kuin siivelliset mustavalkoiset miniatyyrikengurut heidän edellään ja Topi-koira seurasi niiden touhuja uteliaana. Niiden kosteasta säästä kiiltävä tumma sulkapeite oli yllättävän upean näköinen. Ne vilkuilivat kolmikkoa varovaisesti ja tarkkailivat silmät räpsyen. Valkoinen osa sulista oli pörröllään ja loi pullean vaikutelman linnulle. Konsta ei ollut koskaan ajatellut, että harakat olisivat rumia lintuja, päinvastoin hän koki ne arvokkaina ja kauniina luonnonkappaleina.
"Istutaan tuohon penkille, mä piirrän vähän," Konsta huikkasi ja he istuutuivat spreijatulle kulahtaneelle puistonpenkille. Sadekuuro oli jo lakannut ja Konsta uskalsi kaivaa reppunsa uumenista luonnoslehtiön esille. Hän antoi grafiittikynän lentää kuin lintu karhealla paperilla. Silmät, nokka, pullea vatsa, sulava selkä, törröttävä pyrstö ja kynnekkäät jalat. Puita, vesitorni ja rumat kerrostalot kaukaisuudessa. Pyyhekumia Konsta ei koskaan käyttänyt luonnostellessaan.
"Eiks ois siistii olla lintu?" Rappe tuumi ja tuijotti Konstan työskentelyä haltioituneena. Rappella oli aina ollut tarve kiivetä muiden yläpuolelle katselemaan mailmaa sieltä käsin. Silloin hän pystyi kokemaan mitä oli olla jotain.
"Nojaa, jos tykkää oksentaa poikastensa suuhun," Konsta nauroi ja sai Rappenkin hymyilemään, mutta vain hetkeksi.
"Sua vaivaa edelleen se Tytti?" Konsta arvasi.
"Ei oikeastaan, harmitti vaan, kun se elää elämänsä parasta aikaa. Mies, omakotitalo, ulkomaanmatkoja, koruja ja rahaa,"
"Ei aina kaikki mene tasan, sitäpaitsi, eihän me voida tietää, onko Tytti onnellinen sen ammatissa," Konsta mainitsi, mutta sai vastaukseksi vain Rappen kääntämään päätään pois. Rösöisen lippiksen lipan alta erottui pahasta mielestä kimaltava ja hiukan vihainenkin silmä.
"Jatketaan, viimeistelen tän sun luonas loppuun," Konsta sanoi ja he nousivat penkiltä ja jatkoivat matkaa. Harakat lehahtivat lentoon, kun he liikkuivat lähemmäksi. Ne laskeutuivat kuitenkin takaisin siipien lepattaessa ja jatkoivat arkisia puuhiaan. Matojen kaivamista nurmikosta todennäköisesti.
Heidän jatkaessaan matkaansa vastaan käppäili jos jonkinmoista kulkijaa. Langanlaihaa lähes anorektista juoksijaa. Isoperseistä polkupyöräilijää joka muisututti omenaa muurahaisen kokoisen polkupyörän päällä päässään leppäkertun kokoinen lasten pyöräilykypärä. Vanha pappa vanhan koiransa kanssa. Topi-koira ja papan koira tervehtivät toisiaa iloisesti. Joku varmaankin aspergerista kärsivä sammakon näköinen geokätköilijä uimalakkia muistuttava pipo päässään toverinansa saman näköinen mulkosilmäinen koira. Tätä ilmestystä Topi-koirakin tutkaili kauempaa rauhallisesti. Näiden kulkijoiden kohtaaminen sai Konstan miettimään ihmisten erilaisuutta ja ihmiselämien erilaisia kohtaloita. Hän oli yksinhuoltajaäitinsä kanssa kuitenkin tullut toimeen aivan hyvin. Äiti oli hoitoalalla yksityisessä yrityksessä ja voinut kustantaa Konstalle mukavan elämän, isän lähdöstä huolimatta. Isä asui nykyään Espanjassa uuden vaimon ja perheen kanssa. Konsta tosiaan ei ollut heitä nähnyt, eikä halunnutkaan. Kohtelu oli ollut sen verran töykeää, että kaikki tunteet olivat kuolleet pois kuin lehdet syksyllä.
Rappen tarina taas oli hiukan erilainen. Hänen isänsä oli ollut hyvinkin väkivaltainen persoona. Niinkuin alussa jo mainittiin, Konsta oli tuntenut Rappen jo lapsesta asti. Väkivaltainen isä oli jättänyt herkkään pieneen poikaan jäljen. Rappe oli joutunut muovaamaan itsensä kovaksi luuksi. Alakoulussa Rappe usein sai raivareita ja vittuili suoraan opettajillekkin. Konsta tavallaan ihaili Rappen anarkistista luonnetta. Pikkupoikana Rappe oli toimija ja Konsta aivot. He olivat silloin voittamaton parivaljakko. Väkivaltaisen isän kuoltua Rappe asui äitinsä kanssa niinkuin Konstakin. Isäpuoliehdokkaita kävi aina välillä ja joku aina joskus jäi joku ei. Rappen perheen varallisuus ei ollut ihan niin hyvää tasoa, kuin Konstan. Työttömyyttä ja päihdeongelmaa oli sielläkin ollut. Konsta oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kaikki ihmiset olivat geenien ja ympäristön tuotoksia. Konstalle tuli yllättäen kurja mieli, kun hän muisti lapsena tapahtuman jolloin Rappen nyt jo siis edesmennyt isä oli antanut Rappelle selkäsaunan hänen nähdensä pelkästään, koska Rappe pudotti muovisen vesimukin lattialle isänsä nähden. Konsta ravisteli puistattavan muistikuvan pois mielestään.
"Muistatko kun tässä metsässä aina pelättiin isojalkaa?" Konsta nauroi.
"Muistan sen, siis, että sinä pelkäsit!" Rappe hörötti. Isojalka oli karvainen iso olento jonka väitettiin vaeltelevan Yhdysvaltojen syrjäisten osavaltioiden vuoristoalueilla, mutta Konsta oli vähän liian vilkkaan mielikuvituksen ansiosta vakuuttunut ala-asteikäisenä siitä, että isojalkoja oli myös Suomessa. Konsta muisti kuinka he olivat tapansa mukaisesti "tappamassa zombeja" kerrostalojen takana olevassa "maitohorsmametsässä", joka siis oli nimetty valtavien helposti pikkupojan pään yli kasvavien maitohorsmien mukaan. He Rappen kanssa siis hakkasivat talventörröttäjiä kepeillä katki ja kuvittelivat taistelevansa zombie-armeijaa vastaan. Yllättäen metsästä oli alkanut kuulua örinää ja mörinää ja iso leveähartijainen hahmo oli noussut maitohorsmien seasta. Pikkupojat olivat kikkeli jalkojen välissä paenneet kotirappuunsa. Pulsuhan se vain oli ollut, mutta isojalaltahan se enemmän oli vaikuttanut.
"Muistatko, kun löydettiin se kuallut näätä tuolta ojasta?" Rappe hassutteli.
"Muistan ja veit sen niiden lestojen pihalle näytille kepinnokassa ja se äiti kirku ja soitti meidän äitille," Konsta repesi. Kaverukset nauroivat vatsa kippurassa ja Topi-koira tuijotti heidän omituista kramppia muistuttavaa kohtausta kummissaan.
He saapuivat rautatien alikululle. "Mun täytyy käydä kusella, oota," Rappe sopersi ja ojensi Topin hihnan Konstalle. Topi alkoi heti innoissaan isännän vaihtumisesta vedellä jokasuuntaan kokeillakseen Konstan koiranhallintakykyjä. Konstan tottumattomat tikkukäsivarret saivat kaivattua harjoitusta. Juuri kun Rappe oli saanut vehkeensä esille ja alkanut lorottaa, alikulun hämyistä ilmestyi kirkkaan keltaiseen pukeutunut mummeli. Mummelin jo valmiiksi vihaiseksi mitään pilaamatonta lenkkeilyä varten meikatut silmät melkein repesivät valkoisista merkkikehyksistä nähdessään työmiehenvakoaan esittelevän Rappen pili käpälässään kastelemassa syksyn halloihin kuolevia kasveja. Mummon ilme ei jättänyt todellakaan mitään arvailun varaan. Unikko-kuvioiset kävelysauvat pysähtyivät ilmaan mummon auringonkukankeltaisen tuulitakin taakse. Ryppyinen violetilla tarkasti reunasta reunaan värjätty suu kiristyi piukeaksi viivaksi, kuin kamelinvarvas. Silmistä paistoi helvetin liekin omaisesti viha, kuvotus, epäusko ja järkytys. Liekit koskettivat Konstan huvituksesta nytkjähteleviä poskia ja Rappen valkeaa kuutamoa kuin muistutuksena mihin kirkosta eroaminen ja rock musiikin kuuntelu johtaa. Mummo oli juuri alkamassa hipelöidä eläkeläisille suunnattua kukkakuvioista puhelintaan, kun Rappe sai saastaisen toimituksensa päätökseen ja veti veitikan piiloon maastokuvioisiin pöksyihinsä. Mummo ohitti heidät ja Konsta aisti, kuinka mummo ei rukoilisi heidän pelastumisensa puolesta. Tilanne kesti oikeasti vain muutaman sekunnin, mutta tuntui ikuisuudelta. Mummon poistuttua äänet palasivat ja mailma vapautui sitä suojanneesta kuplasta. Rappe ja Konsta katsoivat toisiaan silmät naurun kihelmöinnistö vetistäen. Konsta oli juuri tajunnut miksi on tärkeää elää ja mikä on elämää ylläpitävä voima harmaina ja merkityksettömältä tuntuvina syysarki-iltapäivinä.
"PÄHÄHÄHÄHÄ EIJUMALAUTA SE OLI MUN NAAPURI," Rappe parahti ja päästi hyeenamaisen naurun.
Jos pidit novellista, tsekkaahan tästä lisää!
novelli-verenpunainen-heinikko